Pierre Lemaitre: Alex

Pierre Lemaitren Verhoeven-sarja on edennyt toiseen osaansa, Alex. Kirjassa edellisen kirjan (Irène) tapahtumien jälkeen työstään lomalle jäänyt ylikomisario Camille Verhoeven palaa vastahakoisesti työhönsä. Syynä on kadonnut tyttö, Alex.

Verhoeven joutuu laittamaan ryhmänsä kanssa kaikki taidot peliin, sillä poliisi ei tiedä kuka tyttö on, kuka hänet on kaapannut, miksi ja missä tyttöä pidetään. Poliisi tietää vain, että tyttö on kaapattu, häntä pidetään pienessä häkissä ja rotat vaanivat tyttöä. Pikku hiljaa poliisi löytää vastauksia kysymyksiin. Mutta kun tytön säilytyspaikka vihdoin löytyy, tyttö onkin kadonnut.

Tästä alkaa yhä kovemmille kierroksille kiihtyvä tarina, jossa konnat ja uhrit vaihtavat paikkaa nopeammin kuin uskoisikaan. Samalla menneisyyden salaisuudet alkavat keriytyä auki ja lukija pohtii, kuka onkaan oikeassa ja kuka väärässä. Kun lukijan pää on ensin pyöritetty tarpeeksi sekaisin tulee vielä viimeinen kiepautus, jonka jälkeen ainakin minä jäin huuli pyöreänä ihmettelemään, mitä oikein tapahtui. Kirjan loputtua lukija jää miettimään, kuka olikaan kirjassa se pahis.

Kirja oli oikein hyvä ja jatkuva asetelmien ympäri kiepautus piti lukijan koko ajan valppaana. Olin blogeista lukenut, että kirjassa asetelmaa pyöritellään ympäri, mutta silti koko kuvio pääsi yllättämään. Kirjaan oli myös hienosti nivottu mukaan edellisen kirjan loppuratkaisu ja tarina jatkui luontevasti. Koska kustantaja on päättänyt suomentaa kirjat varsin luovassa järjestyksessä, jään odottamaan seuraavan osan lukemista vähän pitemmäksi aikaa. Sarjan kolmatta osaa ei nimittäin ole vielä suomennettu, vaan se ilmestyy keväällä nimellä Rosy&John. Sarjan neljäs ja viimeinen osa Camille on suomennettu jo aikaisemmin. No hyvää kannattaa odottaa ja kyllä lukemista odotusajaksi riittää.

Käy ihmeessä lukemassa arvioita Alexista esimerkiksi seuraavista blogeista (yritin valita blogeja, joissa ei spoilattaisi tätä tai edellistä osaa):

Kirjavinkit

Rakkaudesta kirjoihin

Kirjailija: Pierre Lemaitre
Luettu kirja: Alex
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Alkuperäinen nimi: Alex
Julkaisuvuosi: 2011, suomennos 2015
Sivumäärä: 405
Mistä hankittu: kirjastosta

Douglas Preston & Lincoln Child: Pimeyden pyörä

Aloysius Pendergast, erikoislaatuinen FBI erikoisagentti, seikkailee jälleen. Tällä kertaa agentti Pendergast ja hänen holhokkinsa Constance Greene matkaavat Tiibetiläiseen luostariin etsimään mielenrauhaa edellisen seikkailun jälkeen. Perillä kuitenkin selviää, että luostarin mittaamattoman arvokas ja äärimmäisen harvinainen esine on kadonnut. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä munkkien vartioima esine on, mutta kaksikkoa pyydetään etsimään tuo erittäin vaarallinen esine ja palauttamaan se takaisin luostariin.

Nopeasti varkaan henkilöllisyys selviää ja häntä ja varastettua esinettä jäljittäessään kaksikko päätyy ylellisen valtamerialuksen neitsytpurjehdukselle halki Atlantin. Aluksella alkaa esiintyä katoamisia ja julmia kuolemantapauksia kiihtyvällä tahdilla. Vähitellen Pendergast ja Constance pääsevät myös selvyyteen siitä, mikä varastettu esine on.

Ihastuin aikanaan Pendergast -sarjan ensimmäiseen suomennokseen Ihmeiden kabinetti. Sen jälkeen olen säntillisesti lukenut jokaisen suomennetun Pendergast -seikkailun. Sarjan edellinen suomennos Kuolleiden kirja oli minulle pettymys ja ikävä kyllä Pimeyden pyörä ei ollut kovinkaan paljon parempi. Pidin kyllä Pimeyden pyörästä enemmän, mutta samaa tenhoa kuin sarjan ensimmäisissä osissa ei ollut. 

Tietyt ratkaisut tuntuivat myös liian ilmeisiä ja ne pystyi arvaamaan ennakolta. Pendergast ajettiin liian usein tilanteeseen, johon ratkaisu löytyi sopivan helposti ja samalla epäuskottavasti. Kuolleita kertyi myös hieman liikaa ja tuntui, että välillä ruumiilla oli vain saatu paisutettua sivumäärää. 

Mikäli seuraava osa osoittautuu jälleen pettymykseksi, taitavat osaltani Pendergastin seikkailut jäädä siihen. Pidän kuitenkin Pendergastin hahmosta niin paljon, että olen valmis antamaan vielä yhden mahdollisuuden. Voi Preston&Child, toivottavasti olette käyttäneet tuon mahdollisuuden hyväksenne.

Kirjaa on luettu jonkin verran myös muissa blogeissa. Kannattaa vilkaista esimerkiksi:
Rakkaudesta kirjoihin
Sonjan lukuhetki

Kirjailijat: Douglas Preston & Lincoln Child

Luettu kirja: Pimeyden pyörä
Suomentajat: Pekka Marjamäki, Antti Autio
Alkuperäinen nimi: The Wheel of Darkness

Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2016

Sivumäärä: 535

Mistä hankittu: kirjastosta 

Jussi Adler-Olsen: Vanki - kirja ja elokuva

Kööpenhaminalainen Carl Mørck oli aikanaan yksi Kööpenhaminan murharyhmän parhaista etsivistä. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun häntä ammutaan rutiinitehtävässä, jossa hänen kollegansa kuolee ja toinen haavoittuu pahasti. Mørck syyttää tapahtumista itseään. Jos Mørck on ollut aikaisemminkin sietämätön työkaveri, nyt hän muuttuu lähes mahdottomaksi. Johto päättää ratkaista ongelman siirtämällä Mørckin uuden Osasto Q:n johtajaksi poliisitalon kellariin ilman alaisia. Osasto Q:n tehtävänä on ratkaista vanhoja, ratkaisematta jääneitä rikoksia. Lopulta Mørck saa apulaisekseen omalaatuisen ja innokkaan Hafez e-Assafin, jonka tausta on mysteeri.

Ensimmäiseksi selvitettäväksi tapaukseksi Mørck valitsee viisi vuotta aikaisemmin kadonneen suositun naispoliitikon Merete Lynggaardin tapauksen. Jutun tutkinta on jäänyt auki ja vuosien saatossa on epäilty murhaa tai katoamista ja lopulta kallistuttu itsemurhan kannalle. Tapaus on kuitenkin jäänyt avoimeksi, sillä ruumista tai silminnäkijöitä ei ole. Kirjassa seurataan Osasto Q:n ponnisteluja tapauksen selvittämiseksi. Toisaalla seurataan vangitun naisen elämää ja ponnisteluja kestääkseen selväjärkisenä pitkän vankeusajan koettelemukset.

Mørck on jälleen yksi keski-ikäisistä, pohjoismaisista poliisimiehistä, joilla on ongelmia henkilökohtaisessa elämässään. Tämän tyyppisistä päähenkilöistä tuntuu tulleen yksi pohjoismaisten dekkareiden vakiohahmoista ongelmaisten, nuorten ja kauniiden naisten lisäksi. Adler-Olsenin päähenkilö on kuitenkin onnistunut, eikä stereotyyppinen hahmo ärsyttänyt. Myös työpari Assad on mielenkiintoinen hahmo ja mielenkiinnolla odotan, mitä hänen taustastaan paljastuu. Pidin myös kirjan juonesta, vaikka juoni olikin aika ennalta arvattava. Mysteeriä kehitellään onnistuneesti ja loppuun saakka jännitys säilyi. Myös Mørckin ja Assadin välisen suhteen kehittyminen pitää jutun mielenkiintoisena.

Kirjasta on myös tehty elokuva. Kirjan laajaa ja monisyistä juonta on luonnollisesti jouduttu karsimaan, jotta tarina saadaan mahdutettua reiluun 90 minuuttiin. Elokuvan juoni on kuitenkin onnistunut ja elokuva pysyy riittävän uskollisena kirjalle. Muutama mutka on vedetty suoraksi ja tiettyjä asioita ratkottu kirjasta eroavalla tavalla, mutta tämä ei minua ainakaan häirinnyt. Parissa kohdassa mietin, ymmärtääkö kirjaa lukematon täysin, mitä tapahtui, sillä luonnollisesti kirjassa pystyttiin taustoittamaan tapahtumia enemmän. Eniten häiritsi se, että Mørckin ja Assadin suhtautuminen saatuun tehtävään on käännetty päälaelleen kirjaan verrattuna. Kirjassa Assad oli kiinnostuneempi ratkaisemaan Mereten katoamisen, kun taas elokuvassa Assad olisi halunnut vain siivota tapauksen pöydältä mahdollisimman nopeasti. Muistikuvani kirjasta on tältä osin täysin erilainen kuin elokuvassa, mutta ei tuokaan loppujen lopuksi häirinnyt liikaa.  

Kirjailija: Jussi Adler-Olsen
Luettu kirja: Vanki
Suomentaja: Katriina Huttunen
Alkuperäinen nimi: Kvinden i buret
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2012
Sivumäärä: 437
Mistä hankittu: kirjastosta

Elokuvan nimi: Vanki
Ohjaus: Mikkel Nørgaard
Ensiesitys: 2013
Kesto: 93 minuuttia

Pierre Lemaitre: Irène

Pierre Lemaitren Verhoeven-sarjaa on käsitelty ja kehuttu blogistaniassa runsaasti viimeisen vuoden aikana. Suurta hämmästystä on aiheuttanut kustantajan päätös kääntää kirjat nurinkurisessa järjestyksessä, jolloin tämä sarjan aloittava Irène käännettiin viimeisenä. Koska luen mieluimmin kirjat siinä järjestyksessä, jossa ne oikeasti ovat ilmestyneet, maltoin mieleni ja odotin sarjan aloittamista Irènen suomennokseen saakka. 

Kirjan (ja kirjasarjan) päähenkilö on Camille Verhoeven, pienikokoinen, mutta terävä-älyinen ylikomisario. Kirja alkaa, kun Pariisin lähistöltä löytyy kaksi paloittelumurhan uhriksi joutunutta nuorta naista. Asiaa pengottuaan Verhoeven vakuuttuu, että murhaaja on saanut innoituksensa kuuluisasta rikoskirjasta. Muut poliisit eivät tästä teoriasta vakuutu, mutta kun menneisyydestä löytyy samaan muottiin sopivia murhia, tilanne muuttuu.

Murhien selvittelyn lisäksi kirjassa seurataan Camillen elämää viimeisillään raskaana olevan vaimonsa Irènen kanssa. Camille kärsii omantunnontuskista, kun ei ehdi viettää riittävästi aikaa vaimonsa kanssa. Kirjassa kuvataan hienosti raskauden viimeisiä hetkiä ja sitä seesteisyyttä, jossa pari elää ennen vauva-arjen alkamista.

Useita kirjallisuusblogeja seuraavana spoilaannuin tämän kirjan loppuratkaisusta jo etukäteen, mutta ei se lukemista loppujen lopuksi haitannut. Ja se loppuratkaisu, se oli jotain niin karmeaa ja verta hyytävää, että järkytyin valtavasti, vaikka tiesinkin, miten tapahtumat tulevat päättymään. Kirja on raaka ja brutaali, mutta samalla myös koukuttava. Kirjassa myös herää kiinnostus persoonallista ylikomisariota kohtaan. Jään kiinnostuneena (ja hieman kauhuissani) odottamaan, miten Camillen tarina jatkuu. Vaikka kirja on lukemisen arvoinen, on syytä myös varoittaa tarttumasta kirjaan, mikäli olet herkkä ja eläydyt voimakkaasti tarinaan. Vaikka kestänkin aika hyvin kirjojen karmeuksia, tämä tuli iholle ja jäi mieleen pitkäksi aikaa. Samoin kuin aikanaan se kirja, josta tämän kirjan ensimmäinen esitelty murha on saanut vaikutteensa. Se kirja jäi pitkäksi aikaa kesken kammottavuutensa takia.

Kirjaa on blogeissa luettu paljon. Tässä pari, joista ei kovin pahasti spoilaannu tästä kirjasta (eikä toivottavasti sarjan seuraavistakaan osista, jotka itselläni on vielä lukematta):
Kirjavinkit
Kulttuuri kukoistaa

Kirjailija: Pierre Lemaitre
Luettu kirja: Irène
Suomentaja: Sirkka Aulanko
Alkuperäinen nimi: Travail soigné
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2016
Sivumäärä: 392
Mistä hankittu: kirjastosta

Samuel Bjørk: Minä matkustan yksin

Samuel Bjørk esittelee kirjassaan uuden poliisikaksikon, jonka seikkailusta suunnitellaan selkeästi sarjaa. Miespäähenkilönä on sympaattinen ja kokenut poliisimies Holger Munch ja naispäähenkilönä ongelmallinen, nuori ja lahjakas poliisi Mia Kruger. 

Kirja alkaa, kun metsästä löytyy puuhun ripustettu kuollut 6-vuotias pikkutyttö. Tyttö on puettu nukenvaatteisiin ja hänen kaulassaan riippuu kyltti, jossa lukee: Minä matkustan yksin. Tapausta tutkimaan kutsutaan pari vuotta pikkukaupungin poliisina työskennellyt Holger Munch, joka noutaa paikalle myös vanhan kollegansa Mia Krugerin. Mia on vetäytynyt yksinäiselle saarelle suunnittelemaan itsemurhaa, sillä elämä ei tunnu enää elämisen arvoiselta.

Kirjassa pohjustetaan paljon Holgerin ja Mian suhdetta ja aikaisempia tapahtumia. Kaikkea ei kuitenkaan menneisyydestäkään paljasteta, vaan salaisuuksia jää odottamaan myös tulevia kirjoja. Pääpaino kirjassa on syyllisen löytämisellä ja monien mutkien ja yllätysten kautta syyllinen lopulta paljastuu. Vaikka kirjan juoni olikin osittain hyvin ennalta-arvattava, osaa Bjørk kuitenkin myös yllättää lukijan ja mahdollisia murhaajia esitellään useampiakin.

Hieman etukäteen pelkäsin kirjan aloittamista, sillä takakansi viittasi lapsille tapahtuvan tässä kirjassa pahoja asioita. Pienten lasten äitinä tällainen aina mietityttää ja olen joitain kirjoja tästä syystä myös jättänyt lukematta. Onneksi kuitenkin tässä kirjassa ei mässäillä murhien yksityiskohdilla, vaikka lasten kohtalo onkin julma. 

Minä matkustan yksin jatkaa tuttua jo hyväksi (myyväksi) reseptiksi osoittautunutta konseptia pohjoismaisessa rikoskirjallisuudessa: julmia murhia, vanhempi poliisimies ja nuorempi poliisinainen sekä menneisyydessä piilottelevat tapahtumat, jotka heijastuvat nykypäivään. Sinänsä reseptissä ei ole mitään vikaa, mutta olisi mukava lukea välillä jotain erilaista. Minä matkustan yksin on ihan mallikas oman genrensä edustaja, mutta mitään kovin suuria yllätyksiä ei lopulta kannata odottaa.

Kirjaa on luettu paljon muissakin blogeissa. Vilkaise vaikkapa:
Kirsin kirjanurkka
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirsin book club

Kirjailija: Samuel Bjørk
Luettu kirja: Minä matkustan yksin
Suomentaja: Päivi Kivelä
Alkuperäinen nimi: Det henger en engel alene i skogen
Julkaisuvuosi: 2013, suomennos 2016
Sivumäärä: 428
Mistä hankittu: sähkökirja kirjastosta

Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt: Hylätyt

Hylätyt on viides osa kriminaalipsykologi Sebastian Bergmanista ja Tukholman poliisin henkirikosyksiköstä kertovassa kirjasarjassa. Olen lukenut sarjan aikaisemmat osat ennen tätä blogia, joten niistä arvioita ei ole tulossa. Kaksi seuraavaa kappaletta sisältää hieman spoilereita edellisistä osista, joten ne kannattaa hypätä ylitse, mikäli et ole aikaisempia kirjoja lukenut.

Kirjasarjan päähahmo on Sebastian, joka on varsinainen nilkki mieheksi. Mies on ylimielinen, eikä välitä muiden mielipiteistä tai ajatuksista tuon taivaallista. Hän tekee työnsä, sekoittaa välillä (usein) työn ja yksityiselämänsä ja hakee lievitystä stressiin ja ahdistukseen seksistä satunnaisten naisten kanssa. Ei ole suurta väliä, vaikka nainen on työkaveri tai muuten tutkinnan alla olevaan rikokseen liittyvä, kunhan naisesta pääsee helposti aamulla eroon. Sebastianista on vaikea pitää, mutta kuitenkin lukijan mieleen hiipii ajatus, että jollain tasolla käytös on ymmärrettävää. Miehen menneisyydessä on tragedia, jollaista ei kenellekään soisi. Tragedia, joka vei Sebastianilta kaiken ja jätti jälkeensä vain tuskaa ja ahdistusta.

Vaikka Sebastian onkin kirjasarjan päähenkilö, myös muiden henkirikosyksikön jäsenten elämää seurataan tarkasti. Torkel Höglund, tutkijaryhmän päällikkö, on eronnut ja etsii suuntaa yksityiselämäänsä. Vanja Lithnerin, luonnonlahjakkaan poliisin, yksityiselämä menee kirja kirjalta pahemmin solmuun, kun selviää, ettei palvottu isä olekaan hänen biologinen isänsä. Ursula Anderson on taitava rikospaikkatutkija, joka pikku hiljaa on ajautunut eroon miehestään ja tyttärestään. Billy Rosén on taitava poliisi, joka hallitsee etenkin tietotekniset tehtävät hyvin. Kirjasarjan alussa Billy vaikutti lähinnä kiltiltä ja tylsältä pojalta, mutta on kirja kirjalta ajautunut syvemmälle mielensä mustiin syvyyksiin. Kirjasarjaa lukiessa on tuntunut siltä, että monet ongelmat vältettävisiin, kun vain henkilöt keskustelisivat keskenään ja ajattelisivat hetken myös muita kuin itseään. Hahmot ovat ärsyttävyyteen saakka itsekeskeisiä ja tekevät typeriä valintoja, mutta toisaalta he ovat kirjasarjan suola ja syy, miksi minä Bergman-dekkareita luen.

Tässä sarjan uusimmassa osassa jahdattavana on tosi tv-tähtiin keskittyvä sarjamurhaaja. Murhaaja vihaa pinnalla olevista tusinajulkkiksista, joiden yleissivistys on hänen mittapuunsa mukaan olematon. Hän kaappaa tähtiä, järjestää heille yleistietoa mittaavan kokeen ja tappaa kokeessa epäonnistuneet. Murhaaja on älykäs, eikä jätä juuri vihjeitä seurattavaksi. Taitavan poliisityön perusteella vihjeitä kuitenkin kaivetaan esiin ja murhaajan tunnistamisen hetki lähestyy. Sebastian saa kuitenkin mielestään hyvän idean ja haastaa murhaajan julkisesti, mistä ei tietenkään hyvä seuraa. 

Aluksi kirjan lukeminen takkusi, eikä tahtonut edetä ollenkaan. En tiedä, vaivaako minua taas pieni dekkareiden yliannostus, sillä ei kirja huono ollut. Lukumaratonin siivittämänä lukeminen lähti kuitenkin sujumaan ja pidin lopulta kirjasta. Murhaaja ei paljastunut ainakaan minulle liian aikaisin, vaan jännitys pysyi yllä. Kirja päättyi sarjalle tyypillisesti melkoiseen yllätykseen ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa kirjaa. Suosittelen dekkarin ystäville, mutta lue ihmeessä aikaisemmat Bergman -dekkarit ensin. Tässä kirjasarjassa kirjojen lukeminen järjestyksessä ehdottomasti kannattaa.
Kirjasta on kirjoitettu esimerkiksi seuraavissa blogeissa:
Leena Lumi
Rakkaudesta kirjoihin
Kirjavinkit


Kirjailijat: Michael Hjorth & Hans Rosenfeldt
Luettu kirja: Hylätyt
Suomentaja: Jaana Nikula
Alkuperäinen nimi: De underkända
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 476
Mistä hankittu: kirjastosta